Maria Vuorio on kirjoittanut monta hienoa lasten- ja nuortenkirjaa. Kriitikot niitä kyllä kiittävät, mutta suuri yleisö ei jostain kumman syystä ole niitä löytänyt.
Tässä uusimmassa on lyhyitä, hauskoja tarinoita, joissa pohditaan mm. itsensä hyväksymistä. Tarinassa ”Sammakko katsoo peiliin” nuorella rupisammakolla on paha ongelma, sillä sen ihossa ei ollut ensimmäistäkään rupea tai näppylää ja se kuvitteli siksi jäävänsä ilman ystävää.
”Kiperiä kysymyksiä” –tarinassa nuori onkimato ihmettelee: ”mikä minä olen?” ja saa äitinsä hämmästymään. Madot eivät kysele moista ja niinpä äiti päättelee, että poika on neropatti. Lukijakin hämmästyy matojen maailmaa.
Kenestä mahtaa olla kysymys tarinassa Odotus, joka alkaa näin: ”Heitä on keskimäärin viisikymmentä ja he odottavat vuoroaan. Heidän on odotettava pitkällään ahtaassa laatikossa.”
Harvemmin tulee ajatelleeksi tulitikkujen ankeaa kohtaloa.
Nimitarinassa ”Kuningatteren viitta” kerrotaan, kuinka suomalaisessa museossa oli kaikkien nähtävillä ainutlaatuinen 700 vuotta vanha Tanskan kuningattaren viitta, joka oli kudottu joutsenten untuvista. Ja miten käykään: viittaan pesiytyy sukupuuttoon kuolleeksi luultu harvinainen hyönteinen ja pian viitasta on jäljellä vain riekaleet. Hirvittävä hetki on edessä, kun seuraavana päivänä pitää tanskalaisille selittää, mihin viitta on kadonnut. Lukijallekin tulee tuttu tunne siitä, kun joku asia menee peruuttamattomasti pieleen ja huomenna koittaa tilinteko: ”kunpa tänään olisi jo huominen… kunpa tämä päivä olisi eilinen.”
Tämä kirja sopii monenikäiselle lukijalle. Kirja laittaa lukijan pohtimaan arkielämän ihmeellisyyksiä, tiedon ja kuvitelman eroa ja ystävyyden merkitystä.