"Ääh! Tylsä päivä, en keksi mitään tekemistä", valitin.
"Mikset kutsuisi ystävää kylään?" äiti ehdotti.
"Joo, mä taidan kutsuu en ketään!" huokaisin.
"No, tänään on kaunis ilma, menisit ulos", äiti jatkoi.
"Huoh. Okei", suostuin.
Puin lenkkarini ja lähdin ulos.
"Mikä voisi olla tylsempää kuin tylsä päivä?" ajattelin ääneen. "Tylsin päivä tietysti."
Käänsin katseeni ja huomasin koirani Napin.
"Nappi. Mä taidan viedä sinut kävelylle. Sinäkin näytät kyllästyneeltä", ilmoitin.
Nappi haukahti myöntävästi, kuin olisi yrittänyt vastata kyllä.
"Selvä, haen sisältä hihnan niin voidaan lähteä", sanoin ja juoksin sisään hakemaan hihnaa. Sisällä avasin koiran lokeron, jossa säilytämme koirankeksejä ja hihnaakin. Yllätyin kun en löytänyt sitä mistään.
"Äiti, missä Napin hihna on?" huusin yläkertaan, missä äiti luultavasti meikkasi itseään.
"Siirsin sen ylähyllylle", kuului äidin vastaus.
Ylähyllylle. Täydellistä. En ylety sinne edes tuolilla! No, siinä meni se yksikin ajanviete. Riisuin kengät, juoksin portaat ylös kaksi askelmaa kerrallaan ja hipsin huoneeseeni.
Avasin tietokoneeni ja yllätyin kun siihen oli kiinnitetty lappu: "Älä avaa. Sulje heti"
Ihmettelin lappua hetken ja suljin sitten läppärin. Ajattelin että varmaan Santerin typerä vitsi ja avasin koneen. Ruudulle ilmestyi tumma hahmo. Se alkoi puhua.
"Sanna.Kun nyt katselet tätä, saatat luulla että tämä on Santerin kolttonen, mutta ei ole", vieras mies ääni aloitti, ja se todisti ettei se ollut Santeri. Säikähdin.
"Kun olet nähnyt tämän huomaat huoneesi ovessa lapun. Sinulle tiedoksi, kannattaa ruveta tutkimaan tätä!" mies lopetti.
Käännyin ja näin seinässä lapun: "Korttelin päästä, käänny vasemmalle"
Puin taas lenkkarini ja lähdin kulkemaan. Juoksin korttelin päähän ja käännyin vasemmalle. Löysin sieltä lapun: "Vielä vähän eteenpäin taloon numero 13"
Kun luin numeron 13 vavahdin. Epäonnenlukuni. Tämä ei siis tietäisi mitään hyvää!
Kävelin kuitenkin vähän matkaa eteenpäin talolle 13. Avasin portin. Astuin sisään ja huomasin kuvia itsestäni eri ikäkausina.
Katselin vähän aikaa ympärilleni ja eteeni ilmestyi mies. Mies kaivoi laukkuaan ja otti sieltä taskulampun ja suurennuslasin.
"Tässä. Ota", hän kehotti.
"Suurennuslasi ja taskulamppu?" ihmettelin.
"Niin...salapoliisi Sanna" mies hymyili.
"Salapoliisi Sanna?" kuiskasin hiljaa.
"Niin juuri. Tästä lähin sinä selvität jokaisen arvoituksen joka tulee eteesi!" mies sanoi mahtavalla äänellä.
Nyökkäsin: "Ensimmäinen arvoitus ratkaistavaksi on tällä hetkellä siis..."
Nappasin miehen käden, ja aloin tutkia sitä suurennuslasilla.
"Santeri! Sinäkö se olit? Muunsit vain ääntäsi koneella?" kiljaisin.
"Minäpä niin. Olen taitava koneella!"
"Kiitos Santeri. Olen varma että pidän arvoitusten ratkomisesta!" iloitsin.
"Heti uusia arvoituksia etsimään!"

• Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja