Seison rantavedessä. Annan veden liplattaa hiljaa jalkojani vasten. Voi, kunpa saisin olla täällä aina, mietin hiljaa itsekseni.Sitten mieleeni tuli totuus. Huomenna joutuisin palaamaan kaupunkiin, äidin ja isän luokse. Niin, tai siis riitelevien vanhempieni luokse. He aikovat erota vähän ajan päästä.
Yhtäkkiä huomaan merivedessä jotain outoa. Se on tumma, ja siinä on omituisia möykkyjä. Päätän ottaa rannasta tätini soutuveneen, ja lähteä selvittämään asiaa. Työnnän veneen vesille ja alan soutaa. Aivan kuin möhkäle liikkuisi. Tai ehkä vain kuvttelen. No, nyt kuitenkin saavutin sen.

Kuulen itkua ja avaan silmäni varovasti. Vieressäni istuu isäni ja äitini. He pitävät toisiaan kädestänsä kiinni.
-Missä olen? Mitä on tapahtunut? Miksi te itkette? ihmettelen.
-Viola heräsi! huokaisi äiti. Olit soutelemassa järvellä, en tiedä kyllä miksi teit niin, ja unohdit vielä pelastusliivisikin! Etkö muistanut, että AINA vesillä ollessa pitää olla pelastusliivit? Sitten ilmeisesti vene ajoi karille. Olet nyt sairaalassa ja heräsit juuri. Itkimme koska emme tienneet, heräätkö sinä enää.
-Anteeksi äiti.
-Ei se mitään, isäni vastasi. Meillä on kuitenkin eräs uutinen kerrottavana. (Niin, ja minä VIHAAN uutisia, varsinkin surullisia.)
-Me emme eroakkaan!

• Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja