Ivy ja Nicholas vilkaisivat toisiinsa. Tuskin nainen heille mitään pahaa teksi.
- Nicholas, Nicholas sanoi ja katsoi naista.
- Minä olen Ivy, Ivy sanoi hymyillen ujosti.
- Minun nimeni on Veronica Appelbanks. Ja koirani nimi on Felicia. Kutsukaa minua Veronica-neidiksi, niin kaikki tekevät, nainen sanoi ja naurahti. Hän tuntui olevan yhtä ujo kuin lapsetkin. Veronica-neiti oli hyvin kaunis. Hänellä oli pitkä, vaalea tukka ja vaaleansiniset silmät.

- Miksi ne koirat jahtasivat sinua? Nicholas kysyi. Veronica-neiti valahti kalpeaksi.
- Jotkut ihmiset eivät vain pidä minusta. Se kai johtuu siitä, kun... Veroica-neiti lopetti puheensa nopeasti.
- Mistä? Ivy kysyi.
- Kerron joskus, kun muita ei ole kuulemassa. Vaikka kotonani, Veronica-neiti sanoi ja hymyili.
- Missä sinä asut? Ivy uteli.
- Keltaisessa kartanossa, metsän takana.
- Ai tuolla? Nicholas kysyi ja osoitti talon kattoa, joka näkyi puiden välistä. Veronica-neiti käänsi päätään.
- En tiedä, hän sanoi hiukan surullisesti. Ivyn ja Nicholaksen suut loksahtivat auki.
- Miten niin? Nicholas kysyi kiukkuisena. Pilailiko Veronica-neiti heidän kustannuksellaan?

- Katsokaas, minä olen sokea. Olen ollut syntymästäni asti. Voin vain kuvitella miltä maailma näyttää. Joudut kuvittelemaan jopa oman perheeni ja Felician. Niin, ja teidät, Veronica-neiti naurahti. Ivy ja Nicholas punastuivat. Onneksi Veronica-neiti ei nähnyt mitään.

• Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja